Maatalouden heikko kannattavuus on jatkunut koko 2000-luvun ajan. Vuosien 2008-2009 taantumaa edelsi voimakas elintarvikkeiden tuonnin kasvu Suomeen, mikä taantuman jälkeen jatkui entistä kiivaampana. Halvoista ylijäämäeristä koostuvalla tuonnilla kauppa estää kotimaisten elintarvikkeiden terveen hintakehityksen. Tuonnin maksaja on suomalainen maatalous.

Venäjän hyökkäys Krimille 2014 iski pahiten suomalaiseen maatalouteen. Pakotteiden myötä elintarvikkeiden vienti Venäjälle loppui ja niille piti löytää uudet markkinat. Pakotteiden maksajaksi joutui suomalainen maatalous.

Vuonna 2014 S-ryhmä aloitti ruuan halpuuttamisen. Muut kauppaketjut lähtivät hintakilpailuun mukaan, minkä myötä teollisuuden kyky maksaa maatalouden tuottamista raaka-aineista laski merkittävästi. Halpuutuksen maksajaksi joutui suomalainen maatalous.

Viime vuosien maatalouden kustannuskriisi lähti liikkeelle koronapandemian aiheuttamista häiriöistä tuotantopanosmarkkinoilla. Kriisi paheni Venäjän hyökättyä Ukrainaan eikä loppua sille ole näköpiirissä.

Maatalouden tuottamista raaka-aineista valtaosa myydään teollisuudelle edelleen jalostettavaksi, jolloin tuottajahinnan määrittää teollisuus. Osa tuotteista myydään tukuille edelleen myytäväksi mm. kaupoille, ravintoloille ja torimyyntiin. Tällöin tuottajahinnan määrittää tukku.

Hyvin pieni osa, mutta myyjille tärkeä, menee suoraan maataloustuottajalta kuluttajille, kaupalle, torikauppiaille, ravintoloille jne. Tällöin tuottajan saama hinta määräytyy suoraan myyjän ja ostajan välillä.

Kun ostajia ja kauppatapahtumia on hyvin erilaisia, on välineitä tuottajan aseman parantamiseksi mietittävä tarkkaan. Tuottajahintojen nostaminen on välttämätöntä ja vastuu siitä kuuluu myös kaupalle, tukuille ja julkisille hankinnoille. Mitä huonompaa hintaa ne maksavat tavarantoimittajille sitä huonommaksi jää tuottajahinta.

Huoltovarmuuden kannalta tärkeintä on, että ruokaa on varaa tuottaa ja sitä on varaa ostaa. Tämä on muistettava kaikessa päätöksenteossa niin yhteiskunnan kuin elintarvikeketjun osalta.